muistelin tässä niitä aikoja ku mulla ei ollu tietoakaan mistään syömishäiriöstä. saatoin ilosella mielellä syödä mummin tekemiä pullia maidon kanssa monta putkeen. tai söin mun tädin luona sen ite tekemää ruisleipää runsaalla voinokareella varmaan 10 putkeen. ja joskus tehtiin mun kaverin kanssa joku kakku ja syötiin se taikina ja oltiin iha sokerihumalassa. kesäsin söin uusia perunoita varmaan 5 miehen edestä. olin kavereiden kanssa raxissa ja söin nii paljon ku masu kestää. ostin karkkia ja söin ja nautin. olen aina syöny paljon. mut en ikinä oo ollu ylipainonen. ehkä itteni mielestä. muistan kyllä että olen varmaan 6 luokalta asti ajatellu että olen läski. ja haaveillu että mäkin ehkä joku päivä olisin laiha. sillon se tuntu utopistiselta. päästin aina että ens kesänä laihdutan itteni sellaseen kuntoon että kehtaan olla bikineissä rannalla. mut se ei sillon suuremmin häirinny mun elämää. mitä nyt ihnosin kroppaani ja ulkonäköäni ja pidin muita paljon parempina. söin silti normaalisti. sön koska mulla oli nälkä. söin koska ihmisen on pakko syödä.

nyt. lasken jokaikisen suupalan kalorin, mietin lihonko vai laihdunko. en syö jos en tiedä paljonko siinä on kaloreita. vihaan itseäni koska syön, mutta en pysty kokonaan lopettamaan. jos syön liikaa, vihaan itseäni vielä enemmän ja haluaisin repiä vatsani ulos. vihaan kroppaani. vihaan ulkonäköäni. vihaan syömistä. rakastan syömistä. kun tiedän että olen syöny liian vähän, en vihaa itseäni ihan niin paljon. ajattelen koko ajan syömistä. suunnittelen ja lasken. en pysty syömään normaalisti. oma vartalo oksettaa. kun olen syöny haluan sen samantien ulos. en syö, koska mulla on nälkä, en syö koska ihmisen on pakko syödä. syön koska se on keino hallita tunteita ja itseäni. ainakin hetkellisesti.