kävin tänään taas uudella lääkärillä. menin sinne sen huoneeseen ja istuin siihen tuolille ja upposin varmaan metrin ja mietin et vois alkaa nukkua. se lääkäri toljotti ja alotti utelun. miten menee? hyvin. mites syöminen? ihan hyvin. miten koulussa? hyvin. Käytkö syömässä koulussa? juu. melkeen rupesin nauramaan ku valehtelin ihan ku ammattitekijä. tai olen kyllä jo ammattivalehtelija. olen valehdellu siitä asti ku tajusin että ilman valehtelua olen osastolla jumissa koko loppuikäni. valehtelun aniosta pääsin kotiin. ja sen ansiosta mä olen edelleen kotona. ja sen ansioista mun terapeutti hehkuttaa kuinka mä näytän jo paljon iloisemmalta. pah. oikeesti mulla ei mene hyvin. syöminen vielä vähemmän hyvin. no koulu menettelee ainakin vielä. mutten kyllä syö siellä. mun päivät menee miettiessä voinko syödä vaiko en. sitten mun koko paivä menee mullinmallin koska mietin vain syömistä. ja pahimmassa tapauksessa mulla on mieletön morkkis siitä että annoin itseni syödä. joskus taas olen suht tyytyväinen kun tiedän syöneeni ehkä vähän liian vähän. mun päässä pyörii vain minä itse ja syöminen. olen itsekäs. itserakas paska joka vihaa itseään. lopuksi se lääkäri kysyi että olenko mä aina hiljainen vai onko mulla huolestuttava masennus. hah. lähin pois ja olin hetken ilonen kun tiesin että se oli ohi. vähään aikaan kukaan ei yritä tunkeutua mun maailmaan. vähään aikaan kukaan ei yritä parantaa ja lihottaa mua läskiksi. saan olla rauhassa omassa vihassa ja säälittävyydessa.