tajusin just että mun ongelma ei ole syömishäiriö. mun ongelma on mun elämä. minä itse. mun ihmissuhteet. mun luonne. mun koko paska tilanne. kun mietin koko elämääni vauvasta tähän ikään niin en ihmettele että mua ahdistaa, vituttaa ja masentaa. mä olen toiminut väärin, olen ollut liian heikko ja epävarma. mä en ole uskaltanut tehdä niinku pitäisi. en ole tajunnut ennen kuinka epävarma olen ollu koko vitun ikäni. ja koska muut ihmiset ei ole niin epävarmoja mä ole hävinnyt. nykyään mua ahdistaa joskus niin paljon että saan kamalan itkuraivarin ilman syytä. en osaa keskustella. tai en uskalla. mä olen ollut koko ikäni hiljaa. en ole tähän päivään mennessa sanonu miltä musta tuntuu, kuinka vitun kamala olo mulla on. en osaa. enkä uskalla. johonki asti mä selvisin ilman suurimpia ongelmia. sitte mun oli pakko jotenkin purkaa kaikki. eka aloin viiltelemään, mitä teen vieläki. sitten tuli mukaan ruoka ja syöminen. mulla on syömishäiriö, en kiellä sitä, mutta se on vain keino käsitellä kaikkea paskaa. se ei ole se ongelma. mulle on tavallaan ihan sama olenko 20 vai 60 kilonen, mutta silti mun on helpompi olla kun olen mahdollisimman pieni. syömishäiriöni on vain tekosyy, avunhuuto tai joku muu. mutta se ei ole se ongelma. eikä kukaan tajua. mä en pysty samaan ketään tajuamaan tätä. mä olen yksin. enkä mä pärjää yksin.