Mä olen niin loppu, väsyny ja rikki. En oo ollut henkisesti tasapainossa pitkiin aikoihin, mutta en ole ollu näin pohjalla muuta kun ehkä noin 1,5 vuotta sitten ja silloin jouduinkin osastolle. Tosin silloin olin fyysisestikkin niin paskana että olin senkin takia elävä haamu. Tänäänkin olen itkenyt koko päivän. Yhdessä vaiheessa en tiennyt minne pitäis mennä tai mitä pitäis tehdä koska mulle tuli niin epätoivonen olo kun ajattelinkin edes seuraavaa päivää tai viikkoa tai koko tulevaisuutta. Mä olisin halunnu menettää tajuni, koska kun mä ajattelin kaikki tuntu ihan hirveeltä ja kamalalta. En ole menossa huomenna kouluun koska en vaan jaksa. Mä en jaksa mitään, mua ei kiinnosta mikään enkä mä halua tehdä mitään. Mä en halua muuta kun vaan olla ja silti olen levoton enkä osaa nauttia siitäkään, mutta mä en halua tehdä mitään arkisia, jokapäiväsiä juttuja mitä kaikkien pitäis tehdä. Kaikkein vähiten mä haluan olla tekemisissä kenenkään kanssa. Jos olen koulussa se on ihan kamalaa, koska siellä on niin paljon ihmisiä enkä mä pysty olemaan sosiaalisissa tilanteissa. Ne ahdistaa ja välttelen niitä niin pitkälle ku pystyn. Katson omiin jalkoihini tai jonnekkin muualle jos joudun ihmisten keskelle. En puhu enää mitään vaan olen hiljaa ja seuraan maailmaa ulkopuolisena sivusta. En edes kärsi enää yksinäisyydestä koska olen tottunut siihen. En enää edes yritä puhua muille tai tutustua. On parempi että olen hiljaa. Haluan että muut jättää mut rauhaan. Kun ihmiset puhuu mitä kaikkea ne on tehnyt ja kuulen kuinka ne suunnittelee jotain kivaa viikonlopuksi tulen vaan ahdistuneeksi koska ajatus siitä että mun tarvis olla sosiaalinen, tehdä jotain tuntuu kamalalta. Muut ihmiset tuntuu vierailta kun ne puhuu elämästään, enkä mä halua kuunnella sitä. Ahdistun kamalan helposti kun olen jossain ihmisten keskellä ja joudun kuuntelemaan muiden juttuja ja suunnitelmia, haluan vain mennä kotiin jossa saan olla rauhassa, ja yksin, ilman että mun tarvii tehdä mitään tai ilman että multa odotetaan mitään. Koko muu maailma tuntuu ´kaukaiselta. Mä olen eristäytynyt ja sulkeutunut ihan täysin. Mun jokanen päivä on samallainen eikä mikään tunnu miltään, enkä mä jaksa enkä halua tehdä mitään sen hyväksi. En ole edes jaksanut kirjoittaa tänne kuukauteen. Tänään mietin itsemurhaa, vaikka tiedän ettei musta ole siihen. En halua jättää mun perhettä koska se on tasan AINUT syy miksi mä jaksan. Niiden ansiosta mä sinnittelen ja uskottelen itselleni että mun täytyy jatkaa. Niiden ansiosta mä välillä uskon johonkin. Ne on ainut asia minkä mä voin menettää, enkä halua menettää sitä ainutta joka pitää mut kiinni tässä elämässä. Ja kun tänään oltiin kaikki autossa, muut jutteli jostain, mä olin hiljaa ja mietin että jos tappaisin itseni miten tekisin sen. Se tuntu kamalalta, koska ne oli kaikki siinä mun lähellä ja keskusteli niitä näitä samalla kun mä mietin miten häivyn tästä maailmasta. Sillon itsemurha ahdisti mua ja tiesin etten tee sitä. En tee sitä, vaikka mietinkin sitä aika paljon. Mun elämä vaan ei ole mitään. Mulla ei ole minkäänlaista elämänhalua ja kaikki tuntuu toivottomalta. Mun elämä on yksi ja sama suora ja tylsä musta viiva ilman mitään. Ja mä olen kykenemätön tekemään sille mitään. Mä haluan jotain apua mutten pysty pyytämään sitä. Yritän puhua terapeutilleni, mutten osaa. En oikeasti osaa kertoa että mulla on näin paha olla. Ainakaan sen käytöksestä ja sanomisista ei huomaa että se olisi oikeasti ymmärtänyt mua. Se tietää että olen masentunut ja että mulla on ongelmia syömisen kanssa, mutta se ei tiedä kuinka pohjalla mä oikeasti olen. Mä en vaan osaa puhua sille. Ja se vaan ehdottelee että mun pitäisi löytää harrastus ja mennä rohkeammin sosiaalisiin tilanteisiin. Epätoivosena sitten mietin että kunhan saisin ensin vaan kiinni koko elämästä. Mä en jaksa tällästä.