mun elämä on niin köyhää. en ajattele muuta ku syömistä syömistä syömistä, itseäni, syömistä syömistä, sita kuinka paska idiootti olen. ja taas syömistä. välillä unelmoin mutta en pian uskalla tehä sitäkään. mä petyn kuitenkin aina. joka vitun kerta. ´tiedätkö kun oikestaan mä jaksan elää vain siksi että mä osaan unelmoida. mä unelmoin paremmasta elämästä. plaa. vitut. alkaa tuntua naurettavalta koko unelmointi. ihan turhaa. ihan typerää ja lapsellista. mut ei mulla ole muuta. mulla on syöminen/syömättömyys ja unelmointi. Ja perhe. Onneks. ilman porukoita mä olisin ihan saletisti tappanu itseni. ilman niitä mä olisin vuosi sitten kuollu koska en syöny. se oli sillon hiljanen itsemurhayritys. ajattelin että jumalauta jos ketään ei oikeasti  kiiinnosta. syönkö mä vai en. elänkö mä vai en. ni ihan sama. sit mä kuolen. mut en kuollu. porukat huomas. ne laitto mut hoitoon. entäs nyt. no en ainakaan ole terve, mutta olen elossa. joskus mietin että onko se edes tarpeen. mä en ole ikinä tyytyväinen. nykyään mutsilla menee hermot mun kanssa. ja mulla sen. mä haluan pois kotoa. mulla on perhe. mä rakastan niitä ihan vitusti, mutta silti emmätiä. ei vaan oo hyvä olo. kaukana siitä. mun syömishäiriö on oikestaan muuten aika samassa jamassa ku vuosi sitten. paitsi että nyt syön. mut en sen takia että mä pysyn hengissä. vaan siksi koska mä haluan näyttää muille että olen ok. en halua että kukaan enää puuttuu. mä haluan pitää tän ongelma. mä syön koska mä hallitsen tunteita sen avulla. se on mulle sairasta terapiaa, josta tulen entistä sairaammaksi. mut mä en halua että kukaan huomaa. mua naurattaa ajatus että söisin sen takia että on nälkä. tai että lopettaa syönnin koska on täysi. mä syön koska mä olen idiootti.