ahdistavaa. ihan helvetin ahdistavaa. enkä tiedä oikeen että mikä on edes ahdistavaa. nytkin olen kaupungilla ja odotan siskoa. se tulee vasta kolmen tunnin päästä ja mua oikeesti melkeen itkettää koska mulla on liikaa aikaa jollon mulla ei ole mitään tekemistä. että haahuilen ja yritän saada kellon menemään eteenpäin ja yritän olla ajttelematta syömistä. jos mulla on vapaa-aikaa, sellasta että ei yksinkertasesti ole mitään tekemistä mä en pysty olemaan. mua rupeaa hermostuttamaan, itkettämään, suututtamaan ja huudan sille paralle joka sattuu puhumaan mulle. mä en pysty olemaan tekemättä jotain. mä en pysty istumaan sohvalla ja ajattelemaan että nyt voin vaan olla. mä en halua vaan olla enkä mä edes pysty vaan olemaan. tajuttoman kamalaa. kuulostaa ehkä naurettavalta mut mulle se on helvettiä. että pitäis vaan olla. ei elämä ole sitä varten että vaan ollaan. en tiedä mitä varten se ylipäätä on. elämä. mikä se on? mulla on vaan joku sairas vääristynyt harhamaailma. ei elämää.

yks toinenkin juttu on ahdistavaa. se on ehkä vielä vähän ahdistavampaa. mulla on paha olo. ja mulla on kaksi keinoa yrittää tukahduttaa se. eka on että yritän itkemällä ja hukuttautumalla jonnekkin kauas unohtaa kaiken. no se ei tietenkään onnistu. joskus jatkan rypemistä itsesäälissä ja vihassa joskus alan syömään suruuni. mietin että jos söisi ni helpottais. mutta samalla sekunnilla ku alan syömään alan haukkumaan itteäni ja joskus lopetan syömisen ihan vaan sen takia koska mua ällöttää se että mä syön. ja taas itken ja ryven itsevihassa. mä söin. oon sika. joskus oon niin paskana että vaan jatkan syömistä. itken jo siinä vaiheessa kun mietinkin mitä seuravaaksi syön. mä aion syödä. mä olen läskisika. mutta silti syön. aina kun  nielen mun sisin huutaa vaan että läski! sika! lihava! inhottava ihminen älä vitussa syö. loppuen lopuksi olen niin paskana syömisestä ja kun siihen lisätään se huono olo jonka yritin hukuttaa syömiseen niin melkeen haluan kuolla. itken ja huudan, olen vihainen ja vihaan itseäni. MÄ OLE KAMALA IHMINEN!. ikinä mä en saa pois mun pahaa oloa ja ahdistusta. lopuksi mä aina itken.

mä tavallaan tiedän että saisin oikeasti syödä. että vaikka lihoisin kymmenen kiloa niin sillonkin mun paino on juuri ja juuri normaali-rajoissa. mutta ei sillä ole väliä, koska en ole itseni mielestä liian laiha, mulla ei ole aikomustakaan olla normaalipainoinen. en halua lihoa. pelkään lihomista eniten maailmassa. en edes uskalla ajatella paljonko vihaisin itseäni edes 5 kiloa lihavampana. kun nyt jo vihaan näin paljon.